Miina Kajos

Tänä syksynä säät ovat riepotelleet ikävästi ulkoilmakonsertteja, joihin olen mennyt. Elokuun puolivälissä sade haittasi Kontufestareita, ja viime viikolla R.E.M. esitti loistavan keikan koleassa viimassa ja sateessa. Silti nuo molemmat tilaisuudet olivat ehdottomasti käymisen arvoisia.

Kontufestareiden kohdalla näkyi erityisen terävästi, kuinka paljon sää voi vaikuttaa tilaisuuden onnistumiseen. Aiempiin vuosiin verrattuna väkeä oli paljon vähemmän. Itsekin harkitsin kotiin jäämistä, mutta eihän Notkeaa Rottaa malttanut jättää näkemättä!

Onneksi Kontufestarit on jo vakiinnuttanut asemansa Itä-Helsingin suurimpana kulttuuritapahtumana, joten sen jatko ei varmastikaan yksittäisen huonomman vuoden takia ole uhattuna. Heti tuli mieleeni, kuinka onnekkaita olemmekaan Pihlajamäessä olleet, kun sää on molemmilla kerroilla suosinut tänä vuonna toistamiseen järjestettyä Pihlajamäki goes Bluesia. Nyt Blueskin lienee jo saavuttanut aseman, jota ei helposti hetkauteta. Tilanne voisi olla toinen, jos hankala sää olisi osunut ensimmäiseen vuoteen.

R.E.M.:n keikalla sade ja viima eivät aiheuttaneet kovin selkeää väkikatoa, mikä johtunee yksinkertaisesti siitä, että kynnys jättää ennalta ostettu lippu käyttämättä on korkea. Toki voi olla, että jalkapallostadion olisi ollut täydempi, jos sää olisi innostanut ihmisiä hankkimaan lippuja myös viime tingassa ovelta. Nythän keikka ei ollut läheskään loppuunmyyty.

Niin tai näin, R.E.M.:n keikka oli loistava! Yhtye on kuulunut kestosuosikkeihini 90-luvun alkupuolelta, jolloin kuuntelimme hyvän ystäväni kanssa kasettinauhalta uudestaan ja uudestaan juuri julkaistua Automatic for the Peoplea ja sittemmin muitakin R.E.M.:n levyjä. Nyt olimme konsertissa yhdessä samaisen lapsuudenystäväni kanssa ja molemmat yhtä innoissamme.

Olen usein törmännyt väitteeseen, että R.E.M. olisi erityisen hyvä live-bändi, ja saman havainnon tein nyt itsekin. Yhtään levyjä väheksymättä bändi kuullosti lavalla harvinaisen eloisalta. Biisilista oli mainio ja sopivan yllätyksellinen, enkä oikeastaan jäänyt kaipaamaan mitään. Erityisesti säväyttivät End of the World as We Know It (And I Feel Fine), Ignoreland, The One I Love sekä Imitation of Life, joista kaksi viimeistä yllättivät sikäli, etteivät ne aiemmin ole olleet erityisiä suosikkejani. Lavarekvisiitat ja valotkin olivat hienot. Yllättävää, että niin kirkkailla ja räikeillä väreillä vältyttiin mauttoman näköiseltä lopputulokselta.

Kelju sääkin unohtui hyvän keikan tiimellyksessä. Tosin tilanne olisi voinut olla toinen, jollei olisi istunut katoksen alla ja pukeutunut lämpimästi. Jotkut nimittäin joutuivat luovuttamaan kesken kaiken. Sääliksi kävi niitä, jotka olivat tulleet paikalle pikkukengissä ja lyhyissä housuissa.

Olen kyllä ihan tyytyväinen, että nyt on taas siirrytty sisäkonserttikauteen, jonka eilen korkkasimme perheen kesken Tavastian ja Radio Helsingin Lasten sunnuntaissa, jossa esiintymässä oli Paukkumaissi. Louhi on alkanut jo innostua musiikista ja muista lapsista siinä määrin, että hän nautti konsertista täysin siemauksin, kunnes väsähti loppusuoralla. Ihanaa, että tällaisiakin perhetapahtumia järjestetään! Näihin varmasti mennään uudestaankin. Nyt jään odottelemaan Leonard Cohenin lokakuista keikkaa.

Miina