Miina Kajos

Perheeseemme syntyi 18.2. Kätilöopiston sairaalassa suloinen poikavauva, joka painoi 4080 g ja oli 50 cm pitkä. Kaikki on sujunut pääosin hyvin, ja ylipäätään nyt toisella kerralla on ollut monin tavoin helpompaa kuin edellisellä, vaikkei meillä silloinkaan mitenkään erityisen vaikeaa kai ollut. Synnytyksestä toipuminen on ollut nopeampaa, uutta opeteltavaa on ollut vähemmän, imetys on lähtenyt sujuvammin käyntiin, mielialan heilahteluihin on osannut suhtautua rauhallisemmin, asunto on lapsiturvallisempi ja kaikki vauvan tarvikkeet ovat olleet valmiina.

Lisäksi olen kiintynyt uuteen tulokkaaseen vielä nopeammin ja mutkattomammin kuin edelliskerralla, minkä koen johtuvan siitä, että olen jo päässyt näkemään, kuinka palkitsevaa lapsen kasvua on seurata ja kuinka lapsi muuttuu rakkaammaksi päivä päivältä. Myöskään imetyksen sitovuus ja pahimmat yöheräilyt eivät tunnu etukäteen niin loputtoman pitkäaikaisilta, sillä näin jälkikäteen ajatellen ensimmäinen vuosi kului viimeksi tosi nopeasti.

Toki vähän yli vuoden ikäerolla olevien kahden pienen lapsen kanssa puuhaa piisaa. Usein on yllättävänkin leppoisaa, mutta itseäni turhauttaa välillä se, että vaikka vapaahetkiä on, niiden ajankohtaa ja kestoa on melko mahdotonta ennakoida. Saattaa esimerkiksi hyvin käydä niin, että juuri kun olen saanut molemmat pienokaiset päiväunille ja aion hengähtää itsekseni vaikkapa sanomalehden ja kahvin parissa, keksivät molemmat pienet kakata juuri samanaikaisesti. Ja se siitä vapaahetkestä taas…

Kuten moni muu vanhempi, minäkin vähän kummastelen nyt toisen lapsen syntymän jälkeen, miksi ensimmäisen lapsen kanssa ajankäyttö oli aluksi niin vaikeaa. Nyt nimittäin tuntuu, että pelkästään tuon vastasyntyneen kanssa olisi varsin leppoisaa. No, ilmiselvä selitys tälle kokemukselle lienee se, että elämänmuutos oli ensimmäisellä kerralla paljon isompi, minkä lisäksi silloin olin synnytyksen jälkeen huonommassa kunnossa kuin nyt. Toisaalta on myös todettava, ettei kohdallemme onneksemme ole sattunut mitään suurempia vaikeuksia.

Isosisko on ottanut pienokaisen pusujen, halien ja paijausten kera vastaan, ja pienet nukkuvat usein somasti vierekkäin perhepedissämme. Toki välillä unirauhan säilyminen edellyttää, että minä ja vauva nukumme eri huoneessa kuin Esa ja Louhi. Ihan viime päivinä isosisko on alkanut käyttäytyä hankalasti tavalla, jossa saattaa olla kyse mustasukkaisuudesta, eli jää nähtäväksi, mitä vielä on edessä. Niin tai näin, kyllähän lasten kanssa väkisinkin erilaisia hankaluuksia ilmenee.

Jaksaminen on kyllä viime aikoina välillä ollut koetuksella, varsinkin kun minulla on vielä vähän päällä viime kerrastakin tuttu, ilmeisesti hormonaalisista syistä aiheutuva mielialojen heittely. Nyt kuitenkin uskon kokemukseni perusteella sen olevan ohimenevää, mikä helpottaa oloa suuresti. Lisäksi olen kovin kiitollinen, että Esan lisäksi myös sukulaiseni ja ystäväni auttavat paljon lastenhoidossa. Näin onnekkaasti ei valitettavasti kaikilla lapsiperheillä ole, jos vaikkapa kaikki sukulaiset asuvat kaukana.

Kunnallispolitiikkaan en ole vielä tänä vuonna valtuuston tai terveyslautakunnan varapaikoilta juuri päässyt. Olen osallistunut vain valtuustoryhmämme strategiakokoukseen ja terveyslautakunnan tutustumistilaisuuteen sekä toki jonkin verran seurannut tapahtumia kokouspaperien, lehtien ja sähköpostilistojen kautta. Kirjoittelen tänne taas kokouskuulumisia, kunhan niitä tulee. Muuten en kyllä nyt kovin innolla tule varmaankaan kirjoittelemaan, sillä kädet ovat täynnä lasten kanssa, eikä blogin kirjoittelu ole lepohetkinä ensimmäisenä mielessä!

Miina